09/10/2026
Taksiliiton vt. toimitusjohtaja Johanna Rautio kirjoittaa taksialan maineesta, asiakkaan muistista ja tuhansista kyydeistä, joista ei koskaan tehdä uutista.
Puhu minusta hyvää. Terveisin taksinkuljettaja
Taksiala on ollut viime aikoina paljon otsikoissa. Otsikot eivät ole kertoneet siitä, miten taksinkuljettaja vei asiakkaan aamuyöllä turvallisesti kotiin, eikä siitä, miten koulukyytiläiset pääsevät joka päivä perille eikä siitä, miten vanhus pääsi lääkäriin ja pyörätuolia käyttävä asiakas sovittuun aikaan kuntoutukseen.
Hyvin hoidettu taksikyyti ei ylitä uutiskynnystä. Ja eihän sen pidäkään, palvelun kuuluukin toimia niin hyvin, etteivät onnistumiset ole uutisaiheita. Sen sijaan huonosti hoidetut kyydit, yksittäisten kuljettajien virheet ja epäonniset sattumat muuttuvat kertomuksiksi koko taksialasta. Taksista keskustellaan tavalla, jolla harvasta ammatista keskustellaan. Väärät hinnat, epäasialliset kuljettajat ja epäonnistuneet matkat värittävät koko alaa.
Tuntuu epäreilulta. Eihän yksittäinen epäonnistunut hiustenleikkauskaan tee kaikista kampaajista huonoja, eikä ravintolassa saatu kehno palvelu romahduta luottamusta koko ravintola-alaan. Taksissa yksittäisen kokemuksen paino tuntuu olevan paljon suurempi.
Toisaalta taksikeskustelussa on jotakin sellaista, jota ei voi kuitata vain epäreiluutena. Taksissa asiakas istuu vieraan ihmisen autoon, antaa tälle määränpäänsä ja joskus paljon muutakin, kuten esimerkiksi tiedon sairaudestaan, kodistaan, lapsestaan tai siitä, ettei juuri nyt pärjää yksin. Tuntuu, että jokainen taksinkuljettaja kantaa poikkeuksellisen suurta vastuuta siitä, millainen kuva alasta syntyy.
Uskoakseni myös joka ainut taksiyrittäjä tietää, kuinka turhauttavaa on tehdä vuosia työnsä hyvin ja sitten huomata, että yksi uutinen vie koko alan maineen jälleen pohjalle. Usein tekisi mieli huutaa, että katsokaa niitä kymmeniätuhansia kyytejä, joissa kaikki meni juuri niin kuin piti.
Alan maine elää otsikoissa, m***a asiakkaan kokemus kyydistä ratkaisee, mitä hän siitä ajattelee. Jokainen hyvin hoidettu kyyti on tärkeä, vaikka siitä ei koskaan kirjoiteta mitään. Ihminen muistaa yllättävän tarkasti tunnelman, äänen, hajun ja sen, millainen olo jäi, kun auton ovi sulkeutui.
Luin vastikään erään kirjailijan muistelmia lapsuudesta, jota leimasivat koulukodit ja sijaiskodit. Hänen elämässään aikuiset ja asuinpaikat vaihtuivat ja arki oli kaikkea muuta kuin pysyvää. Ihminen, joka pysyi, oli taksinkuljettaja, jonka kyydissä hän kulki vuosia kouluun. Ajattelin tätä pitkään. Kuljettajalle kyse oli ehkä yhdestä tutusta koulukyydistä muiden joukossa. Lapselle hän oli yksi harvoista aikuisista, jonka saattoi luottaa olevan huomenna sama kuin tänään.
Alan elinvoima syntyy siitä, että taksista jää muisto, josta haluaa puhua hyvää vielä vuosienkin päästä.
